VIERASKYNÄ
PRIDE ON SEKÄ JUHLA ETTÄ MIELENOSOITUS – juhlia ei kuitenkaan voi ihmisoikeuksien kustannuksella
Kesä ja lukuisat Pride-tapahtumat ovat tuoneet mukanaan jälleen kerran myös kiistelyn siitä, että onko Pridessa enemmän kyse juhlimisesta vai mielenosoituksesta sekä onko juhlimiselle edes sijaa keskustelussa, kun niin monen ihmisryhmän oikeudet eivät vieläkään toteudu. Itse koen, että nämä eri näkökulmat eivät sulje toisiaan pois. Pride on sekä juhla että mielenosoitus, ja moniäänisen yhteisön vahvuus lähtee näiden moninaisten näkökulmien kunnioittamisesta.
Kiivaiden keskustelujen keskellä voi välillä unohtua, että sateenkaarioikeuksien eteen saadut voitot ovat tapahtuneet melko lyhyen ajan sisällä. Ei tarvitse mennä ajassa taaksepäin kuin 60 vuotta, kun homoseksuaalisuus oli vielä rikos ja 50 vuotta, kun homoseksuaalisuus oli luokiteltu sairaudeksi. Toisaalta tasa-arvoinen avioliittolaki on ollut voimassa vasta kahdeksan vuotta ja harva enää muistaa miten värikästä keskustelu avioliittolain muuttamista edeltävältä ajalta oli. Moni sellainen mielipide, mistä nykyään joutuisi jo vastuuseen, oli varsin sallittua vielä kymmenen vuotta sitten – ja koetaan edelleen sallituksi etenkin transihmisten oikeuksista puhuttaessa. Translain uudistaminen on kuitenkin tuonut toivottua helpotusta transihmisten elämään ja transyhteisön on ollut mahdollista näkyä ja kuulua moninaisuudessaan arkisessa elämässä.
Kun keskustelemme oikeudesta juhlimiseen ja siihen keskittymiseen, on siis hyvä muistaa, että isolla osalla sateenkaariyhteisöstä on ollut vain vähän aikaa juhlia. Vähemmistöihin kuuluvien ihmisten traumat eivät häviä yhdessä yössä lakien muuttumisen myötä, vaan kamppailut haitallisia asenteita vastaan jatkuvat pitkään sen jälkeen. On minusta selvää, että jaksaakseen arjen kamppailuja on myös juhlimiselle, ilolle ja ylpeydelle oltava tilaa itseisarvoisesti. Joissakin yhteisöissä ollaan vasta ottamassa aktivismin ensimmäisiä askelia, kuten Suvi-seuroissa lgbtiaq+ -aiheisia tarroja oman turvallisuutensa uhalla jakanut Tarratoimikunta on tuonut ansiokkaasti esiin – tällaisissa konteksteissa ilo on usein jopa radikaalia.
Samaan aikaan on yhtä kaikki selvää, ettei ilo ja juhliminen saa olla tekosyy yhteisön sisäisten vähemmistöjen kamppailujen unohtamiseksi tai ihmisoikeusteemojen työntämiseksi syrjään. Pride on aina ollut ensisijaisesti mielenosoitus, jonka etulinjassa ovat olleet alusta alkaen marginalisoiduimmat yhteisön jäsenet. Tämä on hyvä muistaa Suomessakin, sillä edellä mainituista hienoista asioista huolimatta esimerkiksi translasten ja -nuorten oikeudet eivät toteudu, ei-binääriset ihmiset ovat edelleen näkymättömiä yhteiskunnan rakenteissa, rasismia kohtaavien sateenkaari-ihmisten täytyy usein ottaa valtavia riskejä tullakseen näkyväksi yhteiskunnassa ja harva edes muistaa seksityöntekijöiden oikeuksia edelleen, vaikka ne ovat läheisesti kytköksissä sateenkaarioikeuksien toteutumiseen ja esimerkiksi Stonewallin mielenosoitukset lähtivät aikoinaan liikkeelle mustien seksityötä tekevien transihmisten johtamana.
Lgbtiaq+ -yhteisö on elänyt pitkän historian erilaisten sorron rakenteiden keskellä ja näin ollen harva yhteisöön kuuluva on täysin välinpitämätön kohdatessaan epäkohtia ja sortokoneistot tunnistetaan melko tarkasti myös muiden kuin oman vähemmistöryhmän kontekstissa. Tästä huolimatta yhteisön toiminnassa on usein puutteita ja joitakin marginaaliin jääviä aiheita tunnistetaan edelleen huonosti. Esimerkiksi heinäkuussa vietettävä vammaisten Pride-kuukausi on noteerattu edelleen vaatimattomasti etenkin muuhun juhlintaan nähden, Pride-tapahtumia järjestetään edelleen esteellisissä tiloissa ja yleisessä puheessa tunnistetaan ihmisten esteellisyyksiä huonohkosti. Myös keskustelu Priden asemasta globaalien sortorakenteiden keskellä on pitkälti käymättä – lgbtiaq+ – oikeuksien käyttäminen keppihevosena Israelin suorittaman Gazan kansanmurhan ja palestiinalaisten sorron puolustelemisessa on vain yksi – joskin äärimmäinen – esimerkki. Vastuu omien etuoikeuksien tunnistamisesta ei ole päättynyt, vaikka keskustelu aiheesta onkin jäänyt akuuttien kriisien jalkoihin.
Joten juhlimisen keskelläkin on hyvä muistaa, että oma ilo lepää edelleen sortorakenteiden päällä ja työ ei lopu ennen kuin kaikki vähemmistöjen sisäisetkin vähemmistöt ovat vapaita. Katse onkin mielestäni kiinnitettävä ennen kaikkea yhteisöön ja sen keskinäisen solidaarisuuden vahvistamiseen – jokainen voi omalla tahollaan pohtia, miten voisi yhteisön sisällä edesauttaa sitä, että toisilla yhteisön jäsenillä olisi helpompi hengittää ja minkälaisia toimintamalleja olisi hyvä muuttaa, jotta yhteisö olisi aidosti inklusiivinen. Kukaan meistä ei voi antaa kamppailulle kaikkeaan eikä yksilöiden suorittaminen ole koskaan yksinään riittävää, mutta mitä useampi tekee jotain, sen voimakkaampi muutosvoima sateenkaariyhteisö voi yhdessä kokonaisuutena olla.
Minulle toivoa luovat juuri tällaiset pienempien paikkakuntien tapahtumat kuten Orivesi Pride on – pienen keskisuomalaisen kunnan kasvattina tunnistan, että jo tapahtuman järjestäminen on itsessään iso voitto ja syy juhlaan. Joten toivon jokaiselle oman näköistä Pride-kesän viettämistä – kunhan teet jotain sen eteen, että maailma olisi hivenen parempi paikka huomenna, lähivuosina ja myös kauempana tulevaisuudessa.
Riikka Pöntinen
Kirjoittaja on Valtakunnallisen seksuaalikasvatuksen verkosto VALVE ry:n perustaja ja puheenjohtaja, Tampereen Vasemmiston varavaltuutettu, queerfeministinen yhteiskunnallinen vaikuttaja sekä positioltaan vammaton panseksuaali cis-nainen, joka yrittää tulla sinuiksi suomalaiskarjalaisten juuriensa kanssa.
Vastaa