Jos maailma ois lempeämpi
Elämme aikaa, jossa näennäisen leppoisan maalaiskaupunginkin kujien varjoissa hiipii pelko. Jokainen sateenkaareviin liittyvä uutislööppi muistuttaa siitä, että asenteet ovat kiristyneet. Vihapuhe ei ole enää pelkästään äärimarginaalin kuiskailua, vaan äänekästä, järjestäytynyttä liikehdintää, joka valtaa enenevissä määrin tilaa yhteiskunnastamme.
Kun järjestin Akaa Prideä, sain satoja vihaviestejä. Satoja. Jokainen niistä tuntui jäätävältä, painavalta kiveltä taskussani. Silittelin jäätä, juttelin Jorma-Pettereille viisaita, mutta ne jatkoivat öyhötystään lasten silpomisesta (ei tapahdu Suomessa) ja seksikeinuista (ei kuulu maaseudun Pride-ohjelmaan). Se ei ollut keskustelua. Se oli toisteista pelkomantraa, joka oli puettu moraalin kaapuun ja lähetetty minulle kuin jonkinlainen pyhän sodan kirjekyyhkylauma.
Tilastot vahvistavat sen, minkä me luonnollisesti tiedämme jo omien ja ystäviemme kokemusten kautta: viharikokset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan ovat Suomessa lisääntyneet. Poliisin vuoden 2023 selvityksen mukaan viharikosilmoitusten määrä on noussut, ja tutkijat kuvaavat ilmiötä antigender‑liikkeen mobilisaatioksi, moraalipaniikiksi, joka rakentuu väärän tiedon, pelon ja poliittisen hyötyajattelun varaan. Sateenkaariväestö on kehystetty uhkakuvaksi, vaikka olemme vain ihmisiä, jotka rakastavat ja elävät aidosti, rehellisesti kätkemättä sielujaan.
Mutta vaikka maailma kiristyy, minä en todellakaan suostu pienipäistymään sen mukana. Minä haluan rakastaa. Minä haluan ymmärtää myös vastapuolen todellisuuskuplia. Minä haluan avata oven.
Laulussani kirjoitan: “Jos maailma ois vähän lempeämpi, jättäisin oven auki yöksi varjoillesi tulla.” Tämä ei ole vain herkkää biisilyriikkaa. Tämä on toimintaperiaatteeni.
Olen Akaassa valtuutettuna, mutta ennen kaikkea olen ihminen, joka uskoo siihen, että pelko ei katoa torjumalla vieras ja pelottava, vaan kohtaamalla hänet. Siksi olen antanut konservatiivisemmille kollegoilleni ja vastaantulijoille vapaasti tilaa kysyä, ihmetellä ja purkaa pelkojaan. Olen istunut alas useampienkin ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä meitä, jotka pelkäävät meitä, jotka ovat kuulleet meistä vain valheita. Jotkut pysyvät hyisinä Jumalan kostosta laulavina kivinä, mutta toisten kanssa siltoja syntyy, kun he uskaltavat katsoa minua silmiin vähän pidempään. Kun he näkevät, etten ole uhka, oon vaan yks Majka, joka haluaa rakentaa maailmaa, jossa jokainen saa elää ja rakastaa rauhassa.
Antigender‑liikkeen moraalipaniikki rakentuu ajatukselle, että me olemme enemmistölle uhka. Että me olemme jotain vierasta, jotain mikä pitää pysäyttää. Todellisuudessa me olemme timanttinen osa tätä maata, tätä kaupunkia, tätä yhteisöä. Me olemme perheitä, ystäviä, naapureita, työntekijöitä, rakastavia ihmisiä. Me olemme osa samaa pyhyyttä ja valoa, josta kaikki muukin elollinen on kudottu. Laulussani kirjoitin: “Meissä jokaisessa on säröjä, jotka etsii turvaa.” Säröt eivät tee meistä vaarallisia. Ne tekevät meistä inhimillisiä.
Joskus olen hyvin väsynyt. Joskus itken iltaisin. Mutta joka aamu herään ajatellen niitä, joiden puolesta haluan taistella. Niitä, jotka ovat osa sateenkaariperhettäni. Niitä, joille haluan sanoa: Sinä olet turvassa. Sinä olet arvokas. Sinä olet rakastettu.
Minä kirjoitan työkseni lauluja rauhanlipuiksi. Vaikka tiedän, ettei viha säkeillä katoa, tiedän myös tämän: kun maailma kiristyy, meidän on vastattava periksiantamattomalla lempeydellä. Kun viha kasvaa, meidän on vastattava rohkealla ihmisyydellä. Kun moraalipaniikki yrittää repiä meitä erilleen, meidän on tartuttava toisiamme käsistä lempeästi, lujasti ja pelotta.
Minä jätän oveni sinulle -eri tavoin kanssani ajatteleva -auki. Tule sisään. Keskustellaan. Kuunnellaan sydäntemme ääntä, jumalan ääntä, pyhyyden ääntä vihan ja uhkakuvien sijaan.
Lauluni sanoin: “Sydämemme ei tunne rajoja, joita piirrämme tänne sanoilla.”
Tämä on kutsu. Tämä on lupaus. Tämä on tie ulos pelosta.
Majka Nurminen
Akaa Priden pj.
Vasemmistovaltuutettu
